Roikkalamppu ja sen kaupunkilaisserkku

Roikkalampuissa on eroja. Ainakin hintaeroja: Clas Olsson 15,99 € - Vepsäläinen 169,00 €.

Ihan samasta lampusta ei toki ole kysymys, mutta vähän kyllä pistää mietityttämään mistä maalais- ja kaupunkilaisserkun välinen hintaero (design-lamppu on melko tarkkaan 10 kertaa kalliimpi!) oikein muodostuu.

Oikea vastaus on varmaan brändi?
Vaikka en ole koskaan erityisesti juossut brändien perässä, valitsin kuitenkin omaksi työmaalampukseni Design House Stockholmin Work-valaisimen. Kyllä nyt kelpaa puuhastella avokeittiössä ja nautiskella työn tuloksista tuvan ruudullisessa valossa.

Ostos liittyy päätökseeni hankkia itselleni vuosittain joku kiva - uusi tai vanha - klassikko (voi olla vaikka vain pöytäliina), jota jälkipolvet ehkä osaavat arvostaa. Ja jos eivät osaa, pankoot kiertoon.

Musta roikka on musta siisti.

Kuva lainattu Design House Stockholmin sivuilta.

Ketuttaa

Kiireinen työsyksy on saanut jopa sisustuslehdet pinoutumaan lukemattomina piirongin päälle.
Tänään tartuin pariin päälimmäiseen ja törmäsin (aivan, vasta nyt!) uutiseen Vallilan uusista kankaista, jotka ovat syntyneet - tai oikeastaan ovat vasta syntymässä kevään 2014 mallistoon - Fazer-yhteistyön tuloksena.

Oi miksi, miksi vasta keväällä?
Väriyhdistelmät ovat molemmissa uusissa kankaissa niin jouluisia, että mielelläni olisin nähnyt nämä valikoimassa jo nyt. Kettuset koristaisivat kauniisti meidän joulupöytäämme.

Kuva on lainattu www.vallilankaksio.comin sivulta.

Pitänee kai kaivaa vanha, tuttu marimekon napakettukangas taas esille ja jäädä odottelemaan Vallilan karkkipäivää.

Marja-aronia

Ehkä kaikkein hienoin meidän kotimme tauluista, on tämä pojan ala-asteella taiteilema liitutaideteos.

Koulun tonttia rajasi silloin, ja rajaa edelleen, upea pensasrivistö, joka kesäisin pitää kadun pölyt poissa pienten lasten leikeistä ja keuhkoista. Syksyllä se imaisee vihreytensä juuristoonsa ja pukee nätin syystakin päälleen. Kun talvi lähenee ja takki ohenee, jää oksiin vain mustat, muhkeat marjat, kunnes linnut löytävät ne. Ja kakkivat asfaltit täyteen sinisiä läikkiä.

Marja-aronia on yksi niistä erittäin nopeakasvuisista - ja silti kauniista pensaista - joita mm. Helsingin kaupunki suosii puistoissaan ja istutuksissaan. Se sopii myös kärsimättömän kotitarhurin pihalle. Yllätys yllätys, minulla on useampikin.

Muutaman kerran olen jo kaivellut aroniahillon ja -mehun ohjeet esille, ja suunnitellut ryhtyväni säilömishommiin, mutta linnut ovat kerenneet ensin. Ja kuten olettaa saattaa, laiska ja kärsimätön tarhuri ei myöskään ole maailman innokkain säilöjä, joten linnut ovat oikeastaan tehneet jokavuotisen palveluksen.

Rautakauppalöytö

Oli ihan tavallinen arki-ilta, kun kävimme talon miehen kanssa aikamme kuluksi K-raudassa ostoksilla (kyllä, niin voi pitkässä avioliitossa käydä). Kasssan viereenhän tyypillisesti asetellaan joitain sellaisia pieniä herkkuja, joihin viimeistäänkin lankeaa, jos siihen asti on sattunut pääsemään tyhjin käsin. Yleensä selkärankani taipuu DaCapon kohdalla, mutta nyt oli somistaja- tai joku muu ilkimys - löytänyt vielä paremman houkutuslinnun.

Koto living -lehti se sieltä muiden lehtien joukosta kassapolulla erottui niin selkeästi edukseen, että ihan pakko oli tarttua tyrkkyyn. Ihanan erilainen, sekä päältä että sisältä.

Itsessäni kun ei varsinaisesti ole tuunaajan vikaa, vein lehden arkartelijaäidilleni, mutta selailin kyllä kauniin lehden useampaan kertaan. Niin oli ilo silmälle.

Mammala 100v

Mamman talo on nyt 100 vuotta vanha. Kun talo rakennettiin, mamma ei tietenkään ollut mamma, vaan nuori nainen ja kahden pienen lapsen äiti. Toinen lapsista oli isäni isä.

Mamman elämä ei ollut kovin ruusuista, mutta ei hän tainnut olla ihan ainoa laatuansa noihin aikoihin. Priska-mamma oli syntynyt 1887 ja annettu lapsena huutolaiseksi. Mies löytyi Satakunnasta, talosta jossa mamma oli piikomassa. Yhteinen elämä alkoi anopin nurkissa, mutta jossain vaiheessa saatiin oma - velkainen - palsta, jolle rakennettiin pieni punainen tupa. Elämä oli niukkaa, kaikesta oli pula, mutta niin sitä vaan jotenkin selvittiin vuodesta toiseen - jopa siitä kun mies lähti Ameriikkaan, eikä koskaan lähettänyt matkarahoja muulle perheelle - nuukaillen ja kylänmiehiltä velkaa ottamalla. Todisteena kurjista ajoista on kirjeitä, velkakirjoja, sataan kertaan paikattuja vaatteita jne. Mitään ei silloin maltettu heittää pois. Nurkista on löytynyt satoja pullonkorkkeja, jukurttipurkkeja, muovikasseja ja ties vaikka mitä. Kaikki hyvässä järjestyksessä.

Kun minä olin pieni, oli mamma tooosi vanha, pieni ja käppyräinen. Mammalla oli mieskin, pappa, joka oli aika erikoinen tapaus. Se oli sellainen maan hiljainen, joka oli kai joskus 10-luvun lopulla hevosen kylkiäisenä tullut taloon, kun Amerikkaan jääneen miehen tilalle tarvittiin mies- ja hevosvoimia. Minun muistikuvissani pappa makailee pihasaunan kamarissa puupenkillä, ja käy vain pikaisesti ryystämässä kaffeet tassilta, kun vieraita tulee taloon. Tai taisi se syödä klimppisoppaakin. Ei me muistaakseni hirveän useasti mammalassa käyty, mutta synttäreillä ja jouluna kumminkin.

Mammalan taloa ja tiluksia hoitelee nykyään minun isäni ja äitini - pienet peltopläntit on tosin vuokrattu naapurille. Idylli on täydellinen ja kaikki pakolliset kunnostustyöt on tehty vanhaa vaalien.

Viikonloppuna entiseen mammalaan oli kutsuttu koko suku talon satavuotista historiaa juhlimaan.
Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa...

Neljän pullon tähden

Vuosi hurahti ja taas on aika höyryttää marjat mehuksi.

Sukupiirillämme on yhteinen mehumaija (säilytyslaatikon mukaan muuten näköjään Liisa, ei siis Maija!). Tänään maija oli hommissa minun keittiössäni. Se ei ole kovin omatoiminen, joten aika paljon jäi hommaa minullekin. Ja puskatkin piti ihan itse - no okei, pienellä kaveriavulla - tyhjentää. Mutta nyt homma on hoidettu ja kapineen voi taas viedä vuodeksi autotallin nurkkaan pölyttymään.

Aamupäivääni hellan vieressä viettäessäni pohdiskelin syntyjä syviä, ja tulin siihen tulokseen, ettei mehunkeitolla ei kovin hyville tuntiliksoille pääse. En siis ajatellut ryhtyä kokopäivätoimiseksi mehustajaksi, vaikka höyrystäminen hauskaa onkin. Maijallisen eteen pitää ensin kykkiä puskassa vähintäänkin tunti (tarkoittaa kolmea viinimarjapuskaa ja paria litraa vadelmia), pullot pitää mahdollisesti putsata (jos ei satu saamaan isältä ehtoja viinapulloja, jotka käyvät sellaisenaan) ja ehkä maijakin, jos ei ole phdistettu ja säilytetty asianmukaisesti. Pulloja täytyy lämmittää uunissa, lattiat pitää suojata ja etsiä asianmukaiset varusteet pullottamista varten, marjoja pitää höyrystää ainakin tunti, välillä pitää muistaa lisätä vettä jne.
Ja kaiken touhun jälkeen tuloksena on melko todennäköisesti ainakin pieni palovamma (ei tänä vuonna!), mehuroiskeita siellä täällä, isot ja hankalat kattilan osat tiskattavana ja vaivaiset neljä!!! kolmen vartin pullollista mehua.

Kuviakin pitää tietysti projektin aikana muistaa napsia, jotta saa tämän tärkeän vuosirituaalin dokumentoitua.

Näin se homma tänään eteni:

Kaksi puskallista punaisia ja yksi mustia viinimarjoja, pari litraa vadelmia, ja paljon sokeria!

Maija pöhisemään tunniksi.
Huom. mehumaijan toinen kätevä käyttötarkoitus: kuvaaja voi huvittaa itseään katsomalla hassua kuvajaistaan kiiltävästä pinnasta.

Isälle kiitos hyvistä mehupulloista. Täsmälleen neljä pullollista, yhteensä 3 litraa siis.

Nuuka emäntä tiristää marjasutusta viimeisetkin mehut.
Puusurvimella sideharson läpi ei sitten muuten onnistunut.

Mutta kun koko marjamössön pani sideharson sisään ja väänsi ja paineli, johan alkoi mehua herua.

Viimeksi tiristettyyn mehuun lisäsin reippaasti sokeria ja perunajauholla taioin välipalaksi kiisseliä.
Vaniljajätskipalleroa vaille täydellinen herkkuhetki.

Alkupaloja

Kovin tuli taas suhruisia kuvia, mutta menköön nyt tämän(kin) kerran.

Tänään ruokapöytään oli luvassa kesäistä perusruokaa: perunaa ja makkaraa. Makkara ei ollut ihan peruskämppinkiä, mutta grillimättöä kuitenkin. Ehtoisalle vaimolle tuli sellainen olo, että pitäisi nyt jotain näpsäkkää siihen kylkeen laittaa, kun olen kuitenkin lomalla ja kaikkea (toki käväisi mielessä sekin, miksi ihmeessä minun pitäisi tehdä yhtään mitään lomalla, mutta emännöintitarve sitten kuitenkin voitti).

Pikainen vilkaisu vähäisiin ruokatarpeisiin, hyvä mielikuvitus ja sisälukutaito (tästä kyvystä on ollut kovasti hyötyä, kun naistenlehdistä on tullut bongailtua kaikki kesäiset pikalisukkeet) tuotti kaksi melko herkullista alkupalaa.

Ja kuten tapoihini kuuluu, molemmat alkupalaset syntyivät hyvin, hyyyvin vähällä vaivalla. Vähävaivaisuus voisi vaikka olla toinen nimeni.

Ensin esille pantiin henkilökohtaiset, pikku alkupalalautaset herkulliseksi kypsynyttä avokadoa ja makeita miniluumutomaatteja - molemmat pieniksi paloiksi leikattuna. Päälle tirskautin sitruunaa ja lirautin oliiviöljyä sekä rouskautin mustapippuria ja suolaa. Salaatinlehdet olivat paremminkin rekvisiittaa, vaikka toki nekin kiltisti söimme.

Viime metreillä pöytään pääsi myös papuhässäkkä. Oivariini-mainoksen Amoksen lempipavut-reseptin innoittamana koitin saisiko lisukkeesta maistuvan myös pakastepavuista (pikkukaupoissa harvoin on tuoreita papuja tarjolla!). Pahaa ei tämäkään ollut, mutta kaipaa kyllä vähän jatkojalostusta. Tänään kokki säännösteli vähän liikaa kaloreita. Ensi kerralla ripsautan keitinveteen vähän sokeria (tai ostan makeampia papuja) ja lorautan päälle reilummin voita. Yrttinä käytin timjamia, mutta sitäkin ehkä vähän turhan sniidusti. Aion testata uudelleenkin.



Ruualla saa leikkiä

Mercin Lifestyle-kauppa Pariisissa oli käymisen arvoinen. Olisin voinut viettää siellä aikaa vaikka kuinka kauan, mutta pörssin ja matkaseuran hermojen säästämiseksi käynti jäi sen verran lyhyeksi, että sinne voi mennä uudestaankin. Ja nettikauppakin löytyy, jos ei ole aikaa kipaista Pariisissa.

Tämä on yksi "pakko saada" -tavaroista, jotka lähtivat kotimatkalle mukaan:

Porkkanan ei enää koskaan tarvitse olla tylsää ruokaa.

Ja näin teroitin toimii:

Kannuja siellä, kannuja täällä

Yksi monista kannu ja vati -yhdistelmistä, joita ranskalaisesta kesäkodistamme löytyy:

Tuntematta täkäläistä keramiikkaa (tai tietämättä onko tämä edes sellaista) voisi luulla, että tämä on peräisin 60-luvulta. Ainakin värit ja kuvioiden tyyli viittaisivat suomalaiseen tyyliin noilta ajoilta.

Kannuja ja vateja on talossa ainakin viisi, ellei enemmänkin, ja tämä on yksi moderneimmista.

Kaikkea sitä voikin ihminen keräillä.

Laattoja ja lämmitystä

Kivilattia viilentää ja kamiina (kamina?) lämmittää.

Vanhan talon kivilattiat ovat kesäkuumalla ihanan viileät, mutta talvella varmaan tarvitaan joskus lämmitystäkin. Ranskalaistalon eteisessä tälläinen söpö tulipesä toimittaa lämmittimen virkaa.

Näinä viikkoina ei totisesti lämmitystä kaivata! Viimeiset kolme päivää lämmintä on ulkosalla ollut peräti 35 astetta, mutta talon alimmaisessa kerroksessa on (vielä) ollut mukavan viileää. Tosin makuuhuonekerroksessa lämpöä on riittänyt liikaakin, ja sänkyyn ei kannata mennä hiessä pyörimään ennen kuin ilma on alkanut ulkona viiletä.

Oudot pötkylät

Mitähän mahtavat olla nämä hassut pötkylät?

Isoissa pallukoissa päällä näyttää olevan numeroita ja tolpan alaosassa on sukunimiä (?). Ehkä ovat olleet jossain ovipielessä kertomassa talon numeron ja asukkaiden nimet.
Kauniita ovat joka tapauksessa, oli käyttötarkoitus sitten mikä tahansa.

Häivähdys punaista

Vielä viikonkin jälkeen löydän joka päivä jotain kivaa tästä huushollista, jossa saamme pari viikkoa viettää. Talossa on kaikkiaan kai 200 neliötä, ja tavaraa on joka paikassa! Ja kaikki tavara, tai ainakin lähes kaikki, on vanhaa.

Rouva selvästikin harrastaa vanhaa ja osaa panna tavarat esille kivalla tavalla, vaikka talo ei olekaan omassa käytössä vakituisesti. Ehkä keräilijä onkin joutunut ostamaan koko talon harrastuksensa vuoksi?

Juuri muuta punaista ei talosta löydy, kuin tämä asetelma: muodokas pöytälamppu ja tyylikäs juliste. Taitaa olla ihan aatteen mukaan valittu väri tuohon julisteeseen, vai mitä debatteja ne siinä mahtaa promota? Syvällisiä keskusteluja tehtaanpiipun varjossa, punalipun liehuessa, toukokuussa 1968? - hmmm......

Peritty addiktio?

Äitini ihailee tuoleja; isoja ja pieniä, ehjiä ja rikkinäisiä, puisia ja metallisia (ei vissiin kuitenkaan muovisia). Nojatuolit eivät kuulu ihailun kohteisiin, mutta kaikenmoiset yhdenistuttavat, kovat istuimet.

Minulla näyttää vanhemmiten olevan vähän samaa vikaa. Jostain syystä ympäristön kauniit penkit ja tuolit vain kiinnittävät huomioni. Ehkä senkin takia, että ikäänkuin äidin puolesta niitä bongailen.

Tässä yksi hauska asetelma vuokratalosta:

Lainapenkeissä

Vaikka omatkin penkit ja muut kalusteet ovat ihan mieleisiä, ollaan päädytty pariksi viikoksi lainakalusteiden keskelle.

Vähän on tyyli runsaampaa ja villimpää, mutta emännällä on selkeästi tyylitajua. Talo on täynnä mitä mielenkiintoisempia juttuja. Ei kai se pahastu, jos tässä päivien kuluessa napsin kuvia ja panen niitä tänne sähköiseen muistikirjaan talteen.

Tässä ensimmäinen: minikeittökoneita keittiön yläkaapin päällä.

Alastonmalli myynnissä

Tämmöiseen tyyppiin törmäsin viime viikonloppuna Porissa.
Se oli - tai siis varmaan on vieläkin - firmassa, joka ostaa ja myy hotellien, toimistojen, kauppojen jne. "jäämistöjä". Me olimme siellä etsimässä käyttökelpoisia, vanhoja kalusteita miehen verstaalle, mutta minä tietysti bongailin ihan muita juttuja. Tämä puinen "alastonmalli" oli kuulemma päätynyt myyntiin taidetarvikekaupan loppuvaraston mukana.

Vähän on jäänyt vaivaamaan, miksen napannut baskeripäätä kainaloon.
Sen harteilla olisi aika coolia killutella aamutakkia makkarin nurkassa.

Kerniä ja kastanjoita

Harvoin se nykyään iskee, mutta nyt iski - reippauskohtaus.

Pihamökin perältä kaivettuihin kansituoleihin oli tänä vuonna ihan pakko ommella uudet kankaat. Vanhat olivat niin virttyneet, etten edes minä kehdannut sellaisia enää pihamaalle panna näytille.

Eurokankaan kilokangaslaareja ensin tovin kaiveltuani päädyin oikeiden markiisikangaspakkojen äärelle. Mutta valikoima oli niin tylsä, että piti ottaa mielikuvitus avuksi. Almedahls-malliston tukeva puuvilla, Kastanjefrukt, saa kelvata, vaikkei sille luvatakaan samanlaisia säänkesto-ominaisuuksia kuin oikeille ulkomarkiisikankaille. Kokemus on osoittanut, että normipuuvillan värit tosiaan haalistuvat uskomattoman nopeasti. Fiksuna likkana päätinkin siksi saman tien tehdä istuinkankaista kaksipuoleisia ja hankin toisen puolen kankaaksi peruspellavaa, joka saa rauhassa virttyä ilman että sitä juuri huomaa.

Aurinko ja haalistuminen on kansituolien vihollinen numero yksi, mutta hyvänä kakkosena (ehkä jopa ykkösenä) tulevat räkätit isoine kakkapommeineen. Alkukesästä ne puolustavat muniaan ja poikasiaan, ja ruikkivat aikamoisia valkoisia läjiä pitkin pihaa. Loppukesästä riesana on aronianmarjoilla terästetyt pommit, jotka värjäävät kankaaseen semmoisia likalänttejä, ettei mikään maailman pesupulveri niihin pysty.

Kansituolien lisäksi värkkäsin aurinkopetiin pehmusteen, jota ei tarvitse kuskailla sateensuojaan. Kastanjien päällä voi lekotella aurinkoa ottaessa ja kun peti on käyttämättä, käännetään kerninen raitapuoli päälle. Kernipuoli on leveämpi ja sivuille muodostuu näpsäkät lerpukkeet, jotka suojaavat petiä pisaroilta.Sisällä on vanha täkki ja koko komeuden pitää paikallaan molempiin päihin ommeltu kuminauhalenksura.
Aikamoista tuotekehittelyä, vaikka itse kehunkin;)

Päivätöitä ei kannata kyllä vielä lopettaa, sillä aikaa ompeluksiin meni viitisen tuntia. Mutta tulipahan tehtyä!

Kaksi ilmettä.

Maastokuvio tätityylillä.

Pellavaisella puolella tuolissa on myös tyynypussi. Sinne voi sujauttaa jotain pehmeää,
jotta päätä saa paremmin lepuutettua löhöasennossa

Kuvien laatu on aika onneton, mutta idea taitaa kuitenkin välittyä.

Lumia tykkää mieluummin kuvailla aurinkoisia maisemia.

Kevyttarhurin taidonnäyte

Enpä juuri voi kehuskella kummoisilla puutarhurointikyvyillä Ja jos vaikka kykyjä olisikin, estää laiskanpulskeuteni panemasta liiemmin aikaa ja energiaa mullassa möyrimiseen.

Olenkin vuosien saatossa kehittänyt erinäisiä keinoja puutarhuroida ihan vain kevyesti. Gardening Light konsepti on varmaan jo jossain suuressa maailmassa lanseerattu, mutta sellaiseen voi siis törmätä myös tämmöisellä tavallisella, suomalaisella pientalotontilla.

Perennapenkit on joten kuten isopiikkisellä rapsutettu ja nurmikot putsailtu talven jäljiltä, mutta kevätkukat on vielä istuttamatta ja tänäkin vuonna näyttää jäävän pahasti villiintynyt rinne ruokkoamatta. Mutta keväisen mielen ja ilmeen saa aikaan vähemmälläkin: Prisman hevi-osastolta tulee kotiin aina kannettua tuoksuvaisia yrttejä, jotka nyt ovat päässeet ulos aurinkokylpemään. Sieltä niitä sitten napsitaan ja popsitaan, kun kokataan.

Pöntön lintu ja sen pönttö

Olin useampaan kertaan erinäisissä sisustuslehdissä törmännyt MIHOn odottamattomiin tavaroihin ja ajatellut, että olisi ehkä kiva saada iso kuviollinen hirven pää seinää koristamaan. Mutta kun sitten Lontoon Libertyssä pääsin näitä ihan livenä hipelöimään, pikkuinen lintu pönttöineen veikin sydämeni.

Nyt on pöntöllä lintu ja sen pönttö.

Muhkeat muodot

Paitakaupoilla törmäsin muhkeaan kynttilänjalkaan:

Oranssi on aina viehättänyt minua ja kun tällainen iso, kirkuvan oranssi kapine huutelee keskellä paidanostoreissua (Indiskassa), ei heikko sisustaja voi muuta kuin langeta kiusaukseen.

Kynttilänjalan vieruskaveri, keltainen ruukku, on muuten myös iso, eli kynttilänjalka on siis komean korkea, n. 40 senttinen, ja muutenkin runsas muodoiltaan. Vähän kuin emäntänsä.

Onks pakko

Ei yhtään kiinnostaisi alkaa remontoimaan, mutta kai se on vähän niin kuin pakko putsata kodinkin kasvoja vähintään kerran 15 vuodessa.

Kalusteet ovat muuttaneet paikkoja ja kokonaan vaihtuneetkin, jopa useampaan kertaan, talon kylkeen on rakennettu "elintasopukama" eli laajennusosa jne., mutta 15 vuotta on jossain kumman välissä vierähtänyt siitä, kun "vanhan puolen" seinät tapetoitiin ja lattiapinnat uusittiin. Että nyt on sitten taas kai aika.

Joo, tiedän että tarjolla on vaikka mitä ihanaa, minähän luen kaikki maailman sisustuslehdet ja seurailen trendejä jossain määrin kiinnostuneena. Mutta halusin kuitenkin kunnioittaa talon 50.-l. henkeä ja valita klassiset (lue tylsät?) materiaalit, jotta niitä jaksaa seuraavat 15 vuotta katsella.

Lattiaan en huolinut - vaikka kuinka parkettifirma tyrkytti - harjattua ja vahattua lankkua tai parkettia, vaan pidin oman pääni ja hankin lakattua siloposkista tammea. Ja seinään tulee tämä kaunis ja aika iättömän oloinen Lisa Johanson-Papen suunnittelema Poikilo-tapetti, Tapettitalosta tietenkin:

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin ei me itse ruvetakaan remontoimaan, sillä paikalle on kutsuttu hyväksi koettu remppafirma, joka tekee homman pois alta yhdessä viikossa!

Ai, että säästyy hermot ja kotitalousvähennys takaa melko sopivan hinnankin.

Miellyttävä talonpoika muutti taloon

Että Lontoosta saakka sitten piti käydä löytämässä uusi jäsen satuNaisen maatuskaperheeseen.

Kierros Liberty-tavaratalossa oli jo päättymässä melko pienin taloudellisin vaurioin, kun sitten törmäsin tähän "miellyttävään kaatotalonpoikaan" (a pleasant pouring peasant ;) ). Siinä hetken koitin pyristellä "pakko saada" -tunnetta vastaan, mutta kun kaveri vielä löi löylyä vieressä, niin niin siinä sitten kävi, että karahvi sujahti mukaan tuliaiskassiin.

Siihen isoon Libertyn liilaiseen paperikassiin - joka nyt muuten toimittaa sanomalehtikerääjän virkaa - oli jo yksi toinen ihanuus löytynyt samaiselta kodin-osastolta, mutta siitä toisella kertaa...

Sisustuskissa

Kissallakin voi sisustaa. Tosin tämä sisustusesine on vähän liikkuvaista sorttia ja omapäinen, joten talon omistajilla ei tietenkään ole määräysvaltaa siihen, miten kissalla sisustetaan milloinkin. Onneksi tällä yksilöllä on melko hyvä silmä ja se selkeästi ymmärtää miten huusholli saadaan näyttämään hyvältä.

Tämä tuoli on yksi sisustuskissan lempipaikoista, mutta yleensä vain silloin kun samassa huoneessa on muitakin. Olohuoneen laiskanlinnaa kissa koristaa yleensä iltaisin, kun muu perhe istuksii läheisellä sohvalla.
Ja silloin kun kissaa ei yhtään sisustuta, se könyää emännän alusvaatekoriin tirsoille. Kori toki on komerossa, mutta neuvokas sisustaja osaa tarvittaessa hoidella liukuovet sopivasti raolleen. Huoh, minkäs teet.

Tässä taitaa olla kyse lounaslevosta, koska parhaillaan on menossa huulten lipominen.

Hiihtolesken pääsiäismenu

Perheen miehet lähtivät hiihtelemään pääsiäiseksi ja minä sain jäädä ihan yksin. Tai no, kissan kanssa, mutta ainoana ihmisenä tähän huusholliin.

Koska myös perheen ainoa henkilöauto lähti hiihtoreissulle, katsoin parhaaksi hakea ruokatavat itselleni koko pääsiäiseksi jo keskiviikkona. Piti siis tarkkaan miettiä, mitä aion syödä. Silloin Pirkka riensi apuun!

K-kaupan sedät ja tädit olivat keksineet sen verran kiinnostavia reseptejä  asiakaslehden ruokaliitteeseen, että kirjailin siitä vain tarvikkeet kauppalappuun.

Hyvin tuli syötyä, laadullisesti ja määrällisesti.

Kiirastorstai



Lämmin fetasalaatti, johon kaverin kanssa keksimme lisätä myös perunaa.



Pitkäperjantai:

Kokkeliharjoitus ja kylmäsavustettua lohta



Karitsan paahtopaistia ja rakuunporkkanoita ennen uuniin menoa. Karitsa tarjottiin minttupeston kanssa!



 

Lankalauantai:



Tukeva aamupala



Cafe Ursulan rapuleipä lounaaksi

Ja tietysti pulla jälkkäriksi

Lauantai-iltana tehtiin taas kaverin kanssa kimpassa salaattia. Tällä kertaa vihreän lisäksi siinä oli mm. rapeaksi paistettua pekonia, kananmunia ja halloumia. Mämmiäkin syötiin. Ja punaviinillä huuhdeltiin ruoat alas.



1. pääsiäispäivä:

  

Ruista ranteeseen ja lohta tillillä

Lohta, pinaatti-purjo-kasiketta ja pastaa. Avokadosalaatti.

2. pääsiäispäivä:

 

Välillä paahtoleipää - ja kahvia!

Tästä en ole erityisen ylpeä;D Mutta noi piirakat on ihan pieniä, ja ne on graham-sellaisia.



Tätä ehtivät jo hiihtoreikeltä palanneet tyypit ronkkia, ennen kuin ehdin kuvata. Hyvää oli tämäkin: mangokanaa sinihomejuustolla ja lisukkeeksi riisiä.